Belsassarin tytär

Kustannusosakeyhtiö Moreeni aloitti viime syksynä kahden uuden dekkarisarjan julkaisemisen. Toinen on David Hewsonin Nic Costa -sarja, joka sijoittuu Roomaan ja toinen Barbara Nadelin komisario İkmen -sarja, jonka miljöö on Istanbul. Näistä kahdesta suomennoksesta pidin enemmän Nadelin kirjasta, vaikka Hewsonin Kuoleman vuodenaika olikin ammattitaitoista työtä. Nadel on julkaissut tähän mennessä kaksitoista osaa suositussa ja palkitussa sarjassaan, jonka ensimmäinen osa Belsassarin tytär on. Se esittelee komisario Çetin İkmenin, joka polttaa ketjussa ja naukkailee brandyä pitkin päivää. İkmen on myös pystyvä poliisi, uskollinen aviomies ja kokonaisen lapsikatraan isä. 

Belsassarin tytärtä voi pitää alkupalana tai lupauksena tulevasta. Se on hyvin kirjoitettu dekkari, jossa İkmen apulaisensa kanssa tutkii Istanbulin juutalaiskortteleissa tapahtunutta erittäin raakaa vanhan miehen murhaa. Murhatun huoneen seinälle on piirretty hakaristi, ja poliisipäällikkö haluaa nopeita tuloksia tästä niin selkeästi rasistisesta rikoksesta. Mutta İkmen uskoo, ettei motiivina ole nouseva antisemitismi, vaan vanhan juutalaisen menneisyys ja nuoruuden rikokset.

Sattumalta murhan aikaan läheisellä kadulla kävelee englantilainen opettaja, Robert Cornelius, joka on paennut omaa menneisyyttään Istanbuliin. Hän näkee naisystävänsä, kauniin ja arvoituksellisen Natalian poistuvan murhatun talosta. Tämä näky ja Natalian haluttomuus kertoa mitään elämästään tai perhestään piinaavat Robertia, jonka käytös kiinnostaa myös poliisia. Natalian perheellä on suuri merkitys murhan tutkinnassa ja siksi İkmen apulaisineen löytää pian tiensä heidän vanhaan taloonsa. Perhettä voisi kuvata sanalla eksentrinen ja Nadel rakentaa huolella fantastista kertomusta Venäjältä paenneista emigranteista.

Kirjailija onnistuu erinomaisesti avaamaan eri henkilöhahmojen, muun muassa Robertin ja Natalian hulluutta hipovia mielenliikkeitä. Menneisyyden rikosten painon kuvaus on samanaikaisesti viileää ja viiltävää. Tarinan jännite ei kuitenkaan kanna loppuun saakka ja sen mielikuvituksellisuus pisti kärsivällisyyteni koetukselle. Mutta komisario İkmen ja tämän läheiset - työtoverit, vaimo, isä - ovat kaikki kiinnostavia henkilöhahmoja, joita eivät pahimmat kliseet rasita. Vaikka İkmen saattaisi vaikuttaa kliseiden summalta, ei hän sitä ole.

Istanbul on mielestäni tavattoman kiehtova kaupunki, vaikka en ole siellä vielä käynytkään. Ehkä juuri sen takia olen nauttinut niin paljon Jason Goodwinin historiallisesta, Istanbuliin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Kaupunkikuvaus on myös onnistunutta Nadelin nykyaikaan sijoittuvassa sarjassa ja jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavia osia.Yhdessä rikoskirjallisuutta käsittelevistä lempiblogeistani (Scene of the Crime) Barbara Nadel kertoo omasta suhteestaan Istanbuliin ja valottaa sarjansa taustaa. Nadelin haastattelu löytyy täältä.