Suomenkielellä kirjoitettu rikoskirjallisuus viettää tänä vuonna 100-vuotissyntymäpäivää. Sitä juhlistetaan Suomen dekkariseuran ja Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden oppiaineen yhdessä järjestämässä juhlasymposiumissa lauantaina 9.9.2010 Helsingin yliopistolla. Kirjoitan parhaillaan tilaisuuteen esitelmää eikä aikaa jää uusien blogipäivityksien kirjoittamiseen. Siksi julkaisen vaihteeksi kirjailijaesittelyn vähemmän tunnetusta kotimaisesta rikoskirjailijasta, Hugo Nousiaisesta. Se on ilmestynyt lyhyemmässä muodossa Hiidenkivi-lehdessä (1/2007) julkaistussa sarjassa ”Kadonneet kirjailijat”.
”Seuratessani sekä ulkomaista että suomalaista jännityskirjallisuutta olen tehnyt sen havainnon, että tekijä on ammattimies vain kirjallisessa mielessä. Todellisen rikostutkimuksen tuntemus puuttuu melkein jokaisessa tapauksessa.” Näin kirjoitti poliisina työskennellyt Hugo Nousiainen vuonna 1945 ilmestyneen esikoisdekkarinsa Murhattiinko hänet? alkusanoissa. Kirjailija lupasi lukijalle, ettei hänen kirjassaan ole mitään sellaista mitä ei olisi voinut sattua suomalaiselle poliisimiehelle taistelussa alamaailmaa vastaan.
Vuonna 1945, sotavuosien aiheuttaman salapoliisiromaanien ja muun ajanvietekirjallisuuden tulvan jälkeen, Nousiainen halusi tuoda realismin rikoskirjallisuuteen ja näiden poliisin työn kuvaukseen. Hän oli siis varhainen Matti Yrjänä Joensuun edustaman modernin poliisiromaanin edeltäjä. Joensuun tavoin Nousiainenkin näki omana aikanaan epäsuhdan salapoliisikirjallisuuden kuvaaman rikostutkimuksen ja oikean poliisin työn välillä.
Hugo Nousiainen (1913–1957) oli astunut poliisin palvelukseen Viipurissa ja työskenteli siellä rikosetsivänä vuosina 1936–1940. Sodan jälkeen ura jatkui Helsingissä Rikostutkimuskeskuksen laboratorion assistenttina ja tuntiopettajana Suomenlinnan poliisikoulussa. Nousiainen oli harrastanut kirjoittamista nuoruusvuosistaan lähtien ja on kuvannut kirjassaan Varjon puolella Viipurissa (1954) varhaisia, 1930-luvun työkokemuksiaan sekä hakeutumistaan kirjoittamaan kokopäivätoimisesti. Hän siirtyikin poliisin uralta Viikkosanomien toimittajaksi vuonna 1953 ja ehti toimia myös Uuden Suomen toimittajana ennen kuolemaansa 1957.
Suomalaisen rikoskirjallisuuden historiasta ei Nousiainen ole aivan unohdettu, vaan hänet mainitaan muun muassa Timo Kukkolan rikoskirjallisuuden historiassa Hornanlinnan perilliset (1980). Kukkola painottaa, ettei ajan todellinen rikollisuus heijastunut sodanjälkeiseen suomalaiseen rikoskirjallisuuteen, mutta poikkeuksen tekivät kuitenkin Hugo Nousiaisen rikosromaanit.
Esikoisdekkari Murhattiinko hänet? esittelee komisario Hierlan, matematiikkaan mieltyneen ja Helsingin alamaailman hyvin tuntevan poliisin, joka saa ratkaistavakseen rouva Kaarismäen murhan. Ennen kuolemaansa nainen on ehtinyt kirjoittaa paperille arvoitukselliset sanat »Minut murha…». Hierlan tutkimuksissa selviää, että rouva Kaarismäki on ollut hermosairas ja on kuvitellut miehensä ensimmäisen vaimon ruiskuttaneen häneen camitillo-nimistä myrkkyä Antinmäen sanatoriossa. Ensimmäinen rouva Kaarismäki onkin ollut katkera ja toiminut ovelasti järjestämällä hermosairaan kakkosvaimon ulottuville lehden, jossa juttu myrkyistä. Näin yliherkkä ihminen oli kuvitellut tulleensa myrkytetyksi. Vaikka tämä kuulostaa varsin perinteiseltä salapoliisiromaanin juonelta, kuvataan kirjassa kiinnostavasti rikospaikkatutkimuksen teknistä puolta, vankilaoloja sekä vankilapakoa. Realismin tuntua lisää se, että Hierlalla on työn alla myös muita tutkimuksia, ja murhan lisäksi selvitetään esimerkiksi kassakaappimurtoja.
Vuonna 1947 ilmestyi Hälytys murtoryhmään. Suomalaisten rikospoliisimiesten muistelmia, jossa Nousiainen pyrki kuvaamaan ”suomalaisen rikospoliisimiehen arkipäivää sellaisena kuin se on, vailla romantiikan sädekehää”. Johdannossa Nousiainen korosti sankarisalapoliisien olevan mielikuvituksen tuotetta ja kirjallisten tutkimusten eroa oikeaan poliisin työhön. Kirja kertoo poliisin työstä lisäksi kiinnostavasti alamaailman tavoista ja tapahtuu suurimmaksi osaksi Helsingissä. Nämä muistelmat oli kuitenkin naamioitu fiktion kaapuun, sillä nimiä ja tapahtumien taustaa kirjailija oli muuttanut.
Vuonna 1949 ilmestyi romaani Yöpäivystäjät. Kuvaus Helsingin yöelämästä, jota pidän Nousiaisen pääteoksena. Ilmestyessään teos ei saanut ymmärrystä arvostelijoilta kuvaamansa arkipäivän todellisuuden ja koruttoman kielenkäytön takia. Kirjan aiheena on yksi työvuoro helsinkiläisellä poliisiasemalla ja poliisiparien keskenään risteilevät rikostutkimukset kaupungin yössä. Kirjaa voikin verrata muun muassa amerikkalaisen Ed McBainin 87. piiri -rikosromaaneihin, jotka alkoivat ilmestyä 1950-luvulla.
Yöpäivystäjät on hämmästyttävän moderni poliisiromaani. Sofiankadun poliisilaitoksen yövuorossa työskentelee joukko poliiseja, joista kukaan ei varsinaisesti nouse päähenkilöksi, mutta eniten kirjailija antaa tilaa kahdelle poliisille, Antille ja Erkille. Vanhemman poliisin, Antin, poikaa puukotetaan yön aikana ja nuoremman poliisin, Erkin, vaimo on synnyttämässä. Keskeistä on se miten ihmiset ovat reagoineet sotaan ja sotavuosiin. Erkin sopeutumista siviiliin on auttanut hänen tuore vaimonsa, mutta monen muun on käynyt huonommin. ”Jotakin oli särkynyt sotavuosien levottomassa kaaoksessa. Sen jälkeen mikään ei palannut entiselleen.” Tämän poliisit kohtaavat työssään.
Romaanin pohjalta filmattiin Yhden yön hinta -niminen elokuva (1952). Elokuvakriitikot pitivät elokuvan puolidokumentaarisuudesta, sillä se oli kuvattu oikeilla tapahtumapaikoilla Helsingissä ja avustajina käytettiin helsinkiläisiä poliiseja. Käsikirjoitus oli Juha Nevalaisen ja ohjaus Edvin Laineen. Yhden yön hinta osallistui ensimmäisenä suomalaisena elokuvana kesällä 1952 Berliinin 2. elokuvajuhliin. Hienon suorituksen yhdessä elokuvan pääroolissa tekee komisario Palmuna tunnettu Joel Rinne, jolla on poikkeuksellisesti kovapintaisen rikollisen osa.
Nousiaisen kirjailijanlaadulle oli ominaista todellisten tapahtumien esittäminen kaunokirjallisessa muodossa ja hän kirjoitti niin omista kuin tuntemiensa poliisien kokemuksista. Nousiaisen kirjat eivät omana aikanaan olleet arvostelu- tai myyntimenestyksiä. Yöpäivystäjät-kirja on kuitenkin varhaisena poliisiromaanina ainutlaatuinen suomalaisen rikoskirjallisuuden historiassa ja Nousiaisen teoksilla yleensä on kulttuurihistoriallinen arvo, sillä ne kertovat poliisin työstä 1930- ja 1940-luvuilla ja dokumentoivat työn muutoksia sekä sodan seurauksia.
Nousiainen oli merkittävä edelläkävijä realismin tuomisessa kotimaiseen rikosromaaniin. Hienoa, että nostat hänet esille!
VastaaPoista