Paahtavan taivaan alla

Uusin Lehane-suomennos päättää kirjailijan kovaksikeitetyn sarjan bostonilaisten yksityisetsivien Patrick Kenzien ja Angela Gennaron tutkimuksista ja se on alunperin ilmestynyt 1999 (lisää vauhtia suomennosten julkaisemiseen). Sanavalmiin etsiväparin tiet erosivat sarjan edellisen osan, Muisto vain (Gone, Baby, Gone), lopussa ja tuo kirja taitaakin olla sarjan vaikuttavin. Ei silti, ei Paahtavan taivaan alla -romaanissa ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kun etsivät ovat kohdanneet jo jos jonkinlaisia pahiksia ja väkivaltaa, alkaa olla vaikea "pistää paremmaksi".

Angelaansa ikävöivä Kenzie jatkaa työtään ja auttaa vakinyrkkinsä Bubba Rogowskin kanssa Karen Nichols -nimistä nuorta naista, jonka saa liian tunkeilevaa huomiota vieraalta mieheltä kuntosalillaan. Käytyään pelottelemassa miestä Kenzie ajattelee homman olevan selvä, eikä reagoi Karenin uuteen yhteydenottoon. Puoli vuotta myöhemmin nainen tekee itsemurhan. Huonosta omatunnosta kärsivä Patrick ryhtyy ottamaan selvää mitä on oikein tapahtunut eikä pidä mistään mitä saa selville. Joku on järjestelmällisesti tuhonnut nuoren naisen ja tämän elämän. Tämä "joku" on pian Kenzien, Rogowskin ja onneksi myös Angelan tähtäimessä.

Lehane pitää lukijan hyvin kerronnan imussa eivätkä väkivaltakohtaukset ole ainakaan aiempaa lievempiä.  Noin puolivälissä kirjaa selviää rikollisen henkilöllisyys (tai selviää näennäisesti) ja samantien arvasin mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenen kimppuun rikollinen käy. Onneksi Lehane säästää kuitenkin muutamia yllätyksiä matkan varrelle ja lopulta tarina kantaa loppuun saakka, vaikka siitä jäi lattea jälkimaku. Mitään romaanisarjan loppuhuipennusta Lehane ei ole kirjoittanut, vaan periaatteessa Kenzie & Gennaron tarina voi vielä jatkua. Romaani on suomennettu ammattitaitoisesti, mutta käännös ei kuitenkaan tavoita Lehanen kielen ja kerronnan rytmiä, joten englanniksi kirjat on maukkaampaa luettavaa. Patrick Kenzien ja tämän kavereiden huulenheittoa jään kaipaamaan.

Katumurha

Toimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilän tapa julkaista dekkarinsa kesän korvalla on lukijaystävällinen. Syksyllä kun on niin paljon tarjontaa, ettei  kaikkia uutuuksia millään ehdi lukemaan - kesällä sen sijaan on paremmin aikaa. Sipilän uunituore Katumurha alkaa tehokkaasti näyttävällä murhalla keskellä Helsinkiä ja pahinta iltapäiväruuhkaa. Tappaja katoaa moottoripyörällä nopeasti paikalta ja Kari Takamäki alaisineen saa käsiinsä visaisen tutkinnan, kun murhatun pienyrittäjän elämä ja työ eivät tunnu tarjoavan motiiveja surmatyölle.

Katumurha on jo 11. Takamäki-kirja ja Sipilä on loistaa jälleen ydinosaamisalueellaan eli poliisin ja rikollisten toiminnan realistisessa ja konstailemattomassa kuvaamisessa. Poliisit seuraavat tarjolla olevia jälkiä ja atari-mies Suhonen ujuttautuu Matinkylän pikkurikollisten piiriin. Ei ole ensimmäinen kerta kun miehestä lukiessa huomaan ajattelevani, että on se kyllä hyvä tuo Suhonen. 

Lukiessani Sipilää pidemmälle päädyn yllättäen pohtimaan amerikkalaista rikoskirjailijaa Elizabeth Georgea. Kyllästyin jossain vaiheessa lukemaan Georgen tiiliskiviromaaneja (joista aluksi pidin kovasti), kun jokaisesta sivuhenkilöstäkin piti kertoa ummet ja lammet. Liika laveus tukahdutti hyvät tarinat. Nyt kuitenkin huomaan kaipaavani Sipilän kirjaan laveutta - ajatus on käynyt mielessä jo parin aiemmankin kirjan kohdalla. Keskittyessään tutkinnan kuvaamiseen kirjailija jättää henkilöiden taustoittamisen vähemmälle. Mutta tässäkin tarinassa on mukana sivuhenkilöitä, joiden elämäntarina olisi ollut kiinnostava lukea (ja oikeasti ärsyttää kun joku tapaukseen vaikuttava henkilö kuitataan parilla lauseella, kuten Katumurhassa rikollisen vaimo). Sipilän kirjoista löytyy aina äkkiväärää huumoria ja sitäkin passaisi mielestäni viljellä lisää, koska parhaimmillaan Sipilä on todella hyvä - aineksia olisi aivan erinomaiseksi.