Tee tiedettä ja tapa

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden valloittaessa maailmaa on hyvä jälleen todeta, että osattiin sitä ennenkin. Tämä tulee mieleen, kun lukee vuonna 1967 ilmestynyttä ruotsalaista salapoliisiromaania Tee tiedettä ja tapa (suomennos Maria Kelo). Teos sijoittuu keväiseen Upsalaan ja alkaa vauhdikkaasti historian väitöstilaisuudesta, jossa vastaväittäjä esittää kesken väitöksen kokonaan uusia ja ennen tuntemattomia todisteita väitöskirjan aiheesta, kuningas Kustaa III:n murhasta. Pelissä on historian professuuri, josta kilpaileminen käy veriseksi kun yhtä viranhakijaa, dosentti Lundinia, ammutaan haulikolla kesken iloisen karonkan.

Salapoliisina toimii kaikki osalliset ja akateemisen maailman tunteva tuomikapitulin sihteeri Fredrik Thomander, joka avustaa poliiseja toverillisessa hengessä. Tapausta tutkiva rikoskomisario Fredborg ei ole oikein kotonaan akateemisissa piireissä ja on vain kiitollinen sisäpiiriläisen avusta. Vain yhden salapoliisiromaanin julkaissut ja itsekin historiasta väitellyt Sven G. Svenson suorastaan herkuttelee henkilöhahmojensa kanssa. Uhrilla, lurjusmaisella dosentti Lundinilla oli elävä esikuva (historiantutkija, professori Sven Ulric Palme) ja dosentteja, professoreita, rouvia ja näiden kaikkien heikkouksia kuvaillaan asiaankuuluvan teräväkynäisesti ja ironisesti.


Sain Svensonin salapoliisiromaanin joululahjaksi kirjoittaessani vielä väitöskirjaani ja luin sen alkua. Kasvot vihreinä huonovointisuudesta minun on pakko jättää kirjan lukeminen kesken. Mutta nyt kun oma väitöskirja jo pölyttyy hyllyssä, nostaa dekkarin ensimmäinen sivukin hymyn huulille. Vain kirjailijan itsensä sanat tekevät oikeutta tälle muikealle, brittiläisen salapoliisiromaanin perinteitä seuraavalle akateemiselle tutkimukselle: "Mutta kun ihminen oli historian dosentti - sillä se hän oli - ei olisi saanut olla kiltti. Ei helkkarissa. Ilkeys kuului olennaisesti akateemiseen keikarointiin. Historian alalla oli tuskin mahdollista päästä pitkällekään urallaan, ellei osannut nauttia toisten epäonnesta ja ilmaista iloaan kyllin kärkevin ja kyynisin sanakääntein." Tästä siis lähdetään liikkeelle ja kun päästään loppuun, on käynyt selväksi, että akatemiassa noudatetaan omia sääntöjä.

Suositellaan kesälomalukemiseksi tai väitöslahjaksi! (WSOY on sopivasti julkaissut toisen painoksen 2003.)

Talvi Madridissa

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo oli 2000-luvun alun vetävimpiä lukuromaaneja. Juuri mitään en enää kirjasta muista, mutta mieleen on jäänyt kuinka se oli pakko ahmia ja sen jälkeen suositella kaikille. C. J. Sansomin Talvi Madridissa -romaania (suomennos Seppo Raudaskoski) mainostetaan samankaltaisena lukuelämyksenä, joten tartuin kirjaan odotukset korkealla.

Romaani liikkuu monessa aikatasossa. Vuonna 1940 Harry Brett haavoittuu Ranskassa. Harryn toivuttua Englannin tiedustelupalvelu haluaa lähettää hänet Madridiin vakoilemaan entistä koulutoveriaan Sandy Forsythia, josta on tullut ovela liikemies. Sandy pyrkii kaikin tavoin hyötymään Espanjan epävarmasta tilanteesta toisessa maailmansodassa. Harryn ja Sandyn lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat näiden kolmas koulutoveri Bernie ja Bernien entinen naisystävä Barbara, josta on kohtalonoikusta tullut Sandyn naisystävä. Englantilaista yksityiskoulua yhdessä käyneiden nuorten miesten menneisyys on tarinan tausta.

Kielitaitoinen Harry on vieraillut Espanjassa jo 1930-luvun alussa yhdessä Bernien kanssa. Myöhemmin Bernie vakaumuksellisena kommunistina on osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kadonnut taisteluissa. Harry ottaa sekavin tuntein vastaan tehtävän hankkiutua Sandyn lähipiiriin ja urkkia tämän kaivoshankkeesta lisää tietoa englantilaisille. Sandyn kanssa Madridissa asuva Barbara saa selville, että Bernie on mahdollisesti hengissä salaisella vankileirillä Espanjan maaseudulla. Omalla tahollaan Barbara ryhtyy juonimaan Bernien vapauttamista ja Harry puolestaan vakoilee pariskuntaa. Virallisesti Englannin suurlähetystössä kääntäjänä työskentelevä Harry saa huomata miten helppoa on valehdella, mutta miten vaikeaa on kestää kun kaikki ovat valmiita petoksiin ja vilppiin.   

Lukukokemuksena Talvi Madridissa on vetävä, vaikka kirjan tunnelma on kauttaaltaan alakuloinen, jopa masentava. Kirjan talvi Madridissa on hyinen talvi sodan rikkirepimässä maassa. Sansomin kuvaamat espanjalaisen kärsimykset niin sisällissodassa kuin toisen maailmansodan aikana ovat omiaan karkoittamaan ruokahalun. Toisaalta romaani tarjoaa rautaisannoksen tietoa Espanjan historiasta ja kuvittaa sitä mieleenpainuvasti. Kun tarina sukeltaa aina välillä menneeseen kuvaten henkilöiden aiempia vaiheita, trillerijännite katkeilee. Loppua kohden jännitys kuitenkin tiivistyy ja lukija pääsee tahollaan jännittämään kuka tästä petosten keitoksesta selviää ja kuka ei. Alakuloisuudestaan huolimatta Talvi Madridissa on hyvin kirjoitettu romaani ja kirjailijan kirjan loppuun sijoittamat Historialliset huomautukset avaavat vielä jälkikäteen tarinaa oivasti.

Yön tuoksu

Posti toi ajat sitten kevään uudet Sapot. Kaipasin Ruumiin kulttuuri -lehden Koekeittiö-palstalleni sopivaa reseptiä ja pinon päällimmäisenä houkutteli uusi Andrea Camilleri -suomennos. Italia- ja varsin Venetsia-kaipuuta monet hoitavat Donna Leonin kirjoilla, mutta Camillerin sisilialainen komisario Montalbano on mielestäni komisario Brunettia särmikkäämpi ja hauskempi. Naurut kirvoittaa helposti arvaamattoman Montalbanon kanssakäyminen niin muiden poliisien kuin esimiehensä kanssa. Italialainen Camilleri itse ihailee espanjalaista Manuel Vázquez Montalbánia ja sukulaissieluilta tämän päähenkilö Pepe Carvalho ja komisario Montalbano vaikuttavatkin.

Yön tuoksun (suomennos Helinä Kangas) alussa vanha mies ottaa panttivangiksi pienen sijoitusyhtiön toimistosihteerin. Yhtiön omistaja on kadonnut mukanaan monen kaupunkilaisen säästöt. Panttivankitilanne raukeaa nopeasti, mutta Montalbano tajuaa ettei huijarin tapaus olekaan aivan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi näyttää. Mihin ovat hävinneet rahat ja ragioniere Emanuele Gargano, jonka toiset veikkaavat asettuneen etelämeren saarille ja toiset taas uskovat mafian toimittaneen pois päiviltä. Montalbano tuntuu joka paikassa törmäävän tapaukseen tai siihen sekaantuneisiin henkilöihin ja on pian vakuuttunut, ettei mafialla ole tässä tapauksessa mitään osaa. Sen sijaan tunnelmat alkavat käydä yhä kirjallisemmiksi ja hämmentynyt päähenkilö miettii mitä lukemaansa kirjaa tapaus muistuttaa. Tarinan ratkaisu on mainio ja salapoliisiromaanin perinteitä hienosti kunnioittava.

Camilleri viittaa dekkareissaan tuon tuosta ruokaa, sillä äkkiväärä Montalbano on varsinainen herkkusuu, joka palkitsee ja lohduttaa itseään herkullisilla aterioilla. Tällä kertaa hänen uskollinen siivooja/kokkinsa Adelina on joutunut lapsenvahdiksi ja Montalbano päätyy kokeilemaan uutta ravintolaa ja sen tulista pirciati ch'abbruscianu -pastaa. Montalbano on niitä miehiä, jotka muistavat muiden ravintolasuositukset tai päätyvät ostamaan herkkuja ajaessaan oikean myymälän ohitse. Hänellä on siis älynsä ja ammattitaitonsa lisäksi varsinainen herkkunenä - meidän italialaisia herkkuja ikävöivien iloksi.   

Tapaus Kalteis

Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin ura rikoskirjailijana on varsin tuore, mutta hänen kaksi ensimmäistä rikosromaaniaan on jo palkittu Deutscher Krimi Preis -palkinnolla. Esikoiskirja, Hiljainen kylä, ilmestyi suomeksi viime keväänä, mutta jäi silloin lukematta, joten tartuin uteliaana Schenkelin toiseen teokseen Tapaus Kalteis (suomennos Leena Vallisaari). Sen korostetaan perustuvan tositapaukseen 1930-luvun Saksasta. Johann Eichhorn -niminen mies raiskasi ja murhasi naisia ja kiinnijäätyään hänet tuomittiin kuolemaan.

Schenkel on lukenut sarjamurhaajatutkimuksen paperit ja niiden perusteella kuvaa lukijalle tapausta monen henkilön kautta. Fiktiiviset kuulustelupöytäkirjat antavat äänen niin murhaajalle, tämän vaimolle, uhreille kuin kadonneiden naisten huolestuneille omaisille ja satunnaisille todistajille. Niiden väliin on sijoitettu nuoren ja levottaman Kathien tarina. Hän saapuu maalta Müncheniin etsimään töitä, mutta ajautuu nopeasti prostituutioon ja ajalehtimaan kaupunkiin ilman asuntoa tai suuntaa. Päästyäni kirjan loppuun olin suorastaan hämmästynyt, ettei minulle ollut alusta lähtien ollut selvää kuinka tässä käy - jälkikäteen Kathien tarina tuntui kovin ennalta-arvattavalta. Ja kun lukija tietää alusta lähtien murhaajan henkilöllisyyden ja kiinnijäämisen, jää kirjasta puuttumaan yllätyksellisyys, jota rikoskirjallisuudessa on lupa odottaa.

Mutta lukukokemus on silti vahva, kun kirjaa hallitsee kauttaaltaan synkkä tunnelma. Se syntyy Schenkelin tavasta kirjoittaa minimalistisesti. Henkilöiden ajatukset, tunteet ja vaiheet rakentuvat vähällä ja vaikka esimerkiksi miljöökuvausta ei ole nimeksikään, aistii helposti sotaa edeltävän Saksan työväestön tunnelmia, ahtautta, huvitusten vähyyttä ja köyhyyttä. Natsien vaikutuksen Schenkel on häivyttänyt taustalle ja se nousee esiin vain muutamassa kohdassa. Etualalla on sarjaraiskaaja ja -murhaaja, joka muuttuu tavallisesta työmiehestä saalistavaksi pedoksi - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tuon muutoksen Schenkel kuvaa yksityiskohtia myöten vain kerran ja saa siihen siten vielä enemmän tehoa. Kirjailijan vähäeleisyys ja näennäinen yksinkertaisuus ilmaisevat helposti mukaansa, mutta silti jäin hiukan ihmettelemään kirjan palkitsemista.